Lupasin kertoa jonkin verran raskaudestani, ja tytön syntymästä, joten tässä tulee. :D

Plussasin kaksi kuukautta meidän häistä, joita tanssittiin heinäkuun alussa 2012. En odottanut plussaa niin nopeaan, olinhan sivusta katsonut jo vuositolkulla siskoni ja hänen miehen taistelua lapsettomuutta vastaan, enkä missään vaiheessa tosiaan odottanut että meillä tärppää niin äkkiä - ei meidän elämäntavoilla. Molemmat tupakoitsijoita, epäterveellisen ruuan ystäviä ja mies aika laiska liikkuja, minä sen sijaan käytän terapiana pitkiä metsälenkkejä koiran kanssa ja hikisiä treenejä salilla. Plussa siis yllätti meidät, vaikka sitä odotettiinkin.

Ensimmäisessä neuvolassa mietittiin sitten että raskaus varmasti on jo lähellä sitä 12 viikkoa, kun kiertoni oli mitä oli ja mahaakin näkyi. Kyllä, mulla oli alusta saakka erittäin erottuva raskausmaha, samalla lailla kun äidilläni aikanaan. Useampaan otteeseen tuli kuultua tuttujen ja melkein tuntemattomienkin suusta että odotankohan kaksosia ;) Onneksi ensimmäinen ultra todisti että yksi siellä vaan on. :D

Sairastan kilpirauhasen vajaatoimintaa - jo vuodesta 2008 - mikä sekin on ns. hidaste raskautumiselle, mutta mulla näemmä on arvot pysynyt niin hyvinä ettei paljoa meitä hidastellut, mutta vauvan takia jouduinkin sitten koko raskauden ajan ravaamaan neljän viikon välein labroissa tarkistelemassa arvoja, ja lääkitystäkin nostettiin loppujenlopuksi kolmesti. Sen lisäksi kärsin aivan jumalattomasta aamupahoinvoinnista. Tai miksi sitä edes kutsutaan AAMUpahoinvoinniksi, kun mulla ainakin se oli ympärivuorokautista. Pahoinvoinnin ja selkäkipujen, sekä raskauden aikaisen anemian takia jäinkin hyvin varhaisessa vaiheessa sairaslomalle töistäni. Olin käytännössä sohvaan ja sänkyyn sidottu, kun en jaksanut mitään tehdä, enkä oikeen olisi voinutkaan kun selkään särki. Ihana aviomieheni sitten lenkitti koiraamme ja teki suurimman osan kotitöistä ja KYLLÄ, toi jopa sänkyyn minulle ruokaa. Pakko vaan rakastaa sitä miestä, on se niin huippu! Anemia korjattiin raskausviikolla 31 rautatiputuksessa, ja selkäsäryistä sekä pahoinvoinnista tiesin pääseväni eroon tytön synnyttyä. Pahoinvointi tosiaan kesti siihen päivään saakka kunnes tyttö tuli maailmaan, mutta sitä ennen vietin aikaa yli viikon Naistenklinikalla yhtäkkiä puhjenneen raskausdiabeteksen takia. Ei siis jännitystä ja vaivoja puuttunut! Loppujenlopuksi lapsivesipunktion tulosten jälkeen lääkäri teki päätöksen sektiosta ja ihana tyttäremme syntyi 24.4.2013 klo 9.00 mitoin 3297g ja 49cm, apgarpistein 7/8/8 raskausviikolla 35+6 <3 Meidän pieni sokerivauva-keskonen. <3 Ei ole maailmassa mitään ihanampaa ääntä, kuin oman lapsen ensimmäinen rääkäisy!

Vaikka me jo etukäteen tiedettiin, että tyttö viedään Lastenklinikan K7:lle ensimmäiseksi päiväksi ja yöksi, oli se silti kamalaa. Onneksi sentään sain nähdä lapseni, ja hän pitää minua sormesta kiinni samalla kun lääkärit ompelivat minua kasaan. Isi sitten saattoi tytön K7:lle ja tuli heräämöön kertomaan että sinne se meni, sokeritippaan ja hengitysavulla. Hengitysapua ei tosin tarvittu kuin sen siirron ajan. Mä olin aivan tokkurassa koko päivän, verenhukkaa leikkauksen aikana 1,8l ja taustalla ollut anemia ei toki parantanut ainakaan olotilaa ;) Mutta senpä takia en saanut edes nousta sängystä sektiopäivänä, eikä musta siihen olis ollutkaan. Varjopuolena toki se, etten myöskään päässyt katsomaan lastani. Lohdutti sentään hiukan että isi sai siellä käydä tytärtään katsomassa, ja minä soitella kuulumisia. Leikkauksen jälkeiset tunnelmat on hiukan pimeän peitossa, kävästiin niin hämärän rajamailla siinä, että vielä nytkin jälkeenpäin saan kuulla ketkä kaikki on sairaalalla käyneet mua moikkaamassa ja onnittelemassa.

Ensimmäisen yön jälkeen siirrettiin meidän tyttö lähemmäksi minua, Naistenklinikan vastasyntyneiden valvontaosastolle. Taisteltuani itseni ylös sängystä ja suihkuun, sai mies mut viedä sinne katsomaan tyttöä. Luulin että tulee itku, vaan ei tullut. Tuijotin vaan ihmeissäni, että tollanenko me tehtiin. Siis ihan tosissaanko tollainen pötkylä on mun sisällä riehunut ja parhaansa yrittänyt murtaakseen äidin kylkiluut ;) Tytön tilanne oli hyvä, hengitti omillaan, söi jo pullosta (vaikka nenämahaletku olikin) ja sokeritkin oli ihan kivat siihen nähden että kyse tosiaan oli mun sokeriarvojen takia viikkojansa isommaksi kasvanut pötkylä. Väläyteltiin mahdollisuutta vierihoidosta, ehkä jo seuraavana päivänä. Lyhyestä virsi kaunis - jäi meiltä vierihoito välistä, sillä typy alkoikin katkomaan hengitystään varsinkin ruokaillessa, ja sen takia hänen osastovisiittinsä venyi pidemmäksi kuin äidin. Silloin en kovinkaan paljoa osannut olla huolissani, vaikka hengittäminen on kuitenkin elinehto, uskoin vaan että aikasilla viikoilla syntyneenä ei meidän tytär vielä aina muista miten täällä toimitaan ja että ihan itse pitäis hengitellä. Ja vielä ihan kokoajan. Lisähappea ei kuitenkaan saatu sen ensimmäisen päivän jälkeen, vaan pelkästään ilmaviiksillä mentiin. Niillä pysyikin saturaatio hyvänä, mutta mä silti kotiuduin ennen tyttöä. Vietettyäni 10 yötä sairaalassa, melkoisen tunnemyrskyn keskellä saavuin kotiin. Kotiin joka oli täynnä koirankarvoja ja kamalassa sotkussa, mutta ah KOTI <3 Ja meidän koira <3 Koskaan en ollut joutunu niin kauaa olla meidän karvakaverista erossa, enkä sen puoleen miehestäkään. Silti tuntui vähän tyhjältä, kun ei saanutkaan heti tyttöä tuoda mukana.

Muutaman päivän ajan ajeltiin eestaas naikkarille hoitamaan tyttöä. Isimies oli innoissaan uudesta roolistaan ja vaati saada vaihtaa kaikki vaipat. Kovasti toivottiin joka aamu että saataisiin juuri sinä päivänä tyttö meidän matkaan. Mutta vielä siirryttiin Jorviin jatkohoitoon. Nyt tarkkailtiin saturaation lisäksi bilirubiiniarvoja, sillä typy oli alkanut kellertämään. Jorvin L2-osastolla oltiin vielä hetki sinivalohoidossa ja kokeiltiin uutta opti-flow-ilmaviikseä. Jorvi oli kuitenkin askel lähempänä kotia, joten oltiin positiivisin mielin. L2:lla tarjottiin mulle mahdollisuutta jäädä yöksi sinne, kun vierihoito jäi välistä. Sinä yönä en vielä jäänyt, mutta seuraavana aamuna päätin että jään yöksi jos vielä on mahdollisuus. Mentiin puolenpäivän aikaan hoitamaan tyttöä, päivä oli silloin 2.5. Isimies huomasi heti että tytöltä oli yöllä otettu opti-flow pois, sekä myös nenämahaletku. Papereista nähtiin että oli saturoinut hyvin läpi yön. Odoteltiin siinä hoitajaa ja annettiin tytön nukkua vielä. Hoitaja tuli, ja kertoi että meidän kannattaa nyt lähteä laittamaan kaikki kuntoon sillä tyttö pääsee kotilomalle viikonlopun yli! Hirveellä kiireellä lähdettiin kotiin siivoomaan ja lainaamaan siskolta turvakaukaloa. Ajatuksissa oli vaan, että meidän vauva tulee kotiin vihdoin! Ja niin hän tulikin. Kotiloman jälkeen käytiin vaan pikaisessa tarkastuksessa ja vietiin tyttö lopullisesti kotiin. Ja täällä kotona hän nyt tuhisee, hihkuu, kiljuu ja heiluu - kohta 2kk ikää mittarissa. Ihana asia on oma lapsi. Ja vielä ihanampaa kun se on kotona <3

 

Tulipas pitkä sepostus, ja vielä olisin voinut tarkemminkin kertoa :D Jos tän joku jaksoi lukea niin onnittelut! Nyt heräilee pikkuneiti päiväuniltaan, joten velvollisuus kutsuu.

 

Pitkään olen halunnut jo aloittaa oman blogin. Aika vaan ei ole siihen riittänyt, eikä meidän tasapaksusta mutta onnellisesta elämästä ole niinkään ollut kirjoitettavaa. Ellei kukaan olisi halunnu lukea kuinka hemppaillaan illat pitkät sohvalla ja lässytettään meidän karvaiselle kaverille. ;) Nytkään ei aika välttämättä anna periksi aina, joskus kun tuntuu siltä että vuorokauden tunnitkaan ei riitä kaikkeen siihen, mihin tämän tuoreen äidin virta riittäisi. Mutta kuitenkin, kerron ensin meistä ja toivon että jaksan/ehdin jatkaa kirjoittelua meidän uudenlaisesta arjesta ja kaikesta mitä siihen liittyy.

Me ollaan siis espoolainen aviopari. Yhteistä taivalta takana jo monta vuotta, naimisissa vähän alle vuoden. Esikoinen ilmoitti tulostaan aika pian häiden jälkeen, ja on nyt saapunut maailmaan melkein viisi viikkoa etuajassa, säikäyttäen äidin ja isin pahanpäiväisesti ja viettäen elämänsä ensimmäiset viikot sekä teholla että lastenosastolla. Siitäkin selvittiin, niinkuin me aina kaikesta, ja tuotiin ihanaakin ihanampi ja sitäkin rakkaampi pieni tyttölapsemme kotiin karvaisen kaverin ja meidän nuuhkuteltavaksi.

Äiti totuttelee nyt uuteen rooliinsa (säilyttäen myös vanhan) ja kodin sekä arjen pyörittämiseen, ja isi.. no, se totuttelee ikävöimään useampaa ihmistä työpäivien aikana. :) Ja se meidän karvainen kaveri - se ottaa iisisti, kun tajusi ettei pieni nyytti täältä lähde kulumallakaan vaan kuuluu nyt laumaan.

Lähipäivinä, ehkä jo tänään, tulossa postauksia jotka käsittelevät sivuavasti raskausaikaani ja sen ongelmia, enimmässä määrin pienen tytön syntymää ja sen jälkeistä aikaa sekä äidin ihmetystä kaikesta uudesta ja kummallisesta mitä pitäisi oppia.. No, niinkuin ne sanoo jenkeissä.. babysteps ;)